Kirsikan maku (Ta'm e guilass, Iran 1997). O: Abbas Kiarostami, n: Homayoun Ershadi.
Kirsikan maku on hiljainen elokuva. Hidas, koruton, vailla mitään kikkailua. Siinä jutun koko itu. Tätä elokuvaa katsoessa tajuaa, miten tungettelevia useimmat ainakin minun näkemäni elokuvat ovat: miten häpeämättömästi ne ohjaavat katsojan tunteita. Yleensähän elokuvissa on kivaa juuri se - ne saavat maailman vaikuttamaan koherentilta, karsivat pois kaiken irrelevantin ja saavat todellisuuden hetkeksi näyttämään merkitykselliseltä kokonaisuudeta; ikään kuin kaikki tukisi yhtä, selkeää juonta. Mutta Kirsikan maku saa ne kaikki näyttämään noloilta ainakin vähän aikaa.
Juoni on yksinkertainen, ja paljastan sen nyt tässä. Keski-ikäinen mies aikoo illalla nielaista ison kourallisen unilääkkeitä. Päivän hän käyttää ajellen Teheranin pöliseviä teitä ja etsien sopivaa tyyppiä lapioimaan multakasan päälleen sitten aamulla. Ei muuta. Yksinkertaista eikä ollenkaan epämääräistä. Joku Mulholland drive tai Inception on täysin päinvastainen tapa tehdä, hmm, monitulkintaista elokuvaa. Kirsikan maku antaa katsojalle tilaa tuumailla ilman tunnetta siitä että ollaan ratkomassa jotain Antero Vipusen pulmatehtävää. Herättäisiköhän tuo runollisesti lehahteleva lintuparvi miehen elämänhalun uudelleen, tai ehkä pelkääjän paikalla istuvan muistelo mulperipuun marjojen mehukkuudesta, tai nuoripari joka pyytää ottamaan valokuvan?
Totta puhuen tunnen itseni hölmöksi kun edes yritän kirjoittaa koko elokuvasta. Mutta loppu on onnellinen. Minun mielestäni.
Mä jäin miettimään, että oliko se loppu nyt onnellinen. Mitä oikein tapahtui? Oliko se sittenkin takauma johonkin onnelliseen aikaan, jonka mukaan mies oli valinnut kuolinpaikkansa, vai oliko se kuitenkin dokumentti elokuvan tekemisestä, kun mies oli selvinnyt ja kertoi tarinaansa? Ja oikeasti päätin olla koskaan puhumatta tästä ääneen siltä varalta, että jonkun mielestä se ei ollutkaan jälkimmäinen ja uskoni onnelliseen loppuuni menisi. Mutta, onneksi, se oli sunkin mielestä onnellinen.
VastaaPoistamä ajattelen niin, että tarina loppui siihen kun hra b. kuoli. loppu oli onnellinen, koska b. sai mitä halusi, mutta onnistui sitä ennen kuitenkin vielä tuntemaan läikähdyksen tai pari elämänjanoa. mulle sen epilogin tehtävä oli vain lohduttaa katsojaa, jolle jää siitä jotenkin parempi olo kuin olisi jäänyt ilman sitä. en tiedä, onko "hähää, tämä olikin vain elokuvaa" -teoria yleinen vai peräti ohjaajan vahvistama, mutta en lähde siihen junaan, koska totta kai se oli elokuvaa, mutta sitä ei voi kuitata vain sanomalla että kaikki olikin vain unta. tykkään tosta takauman mahdollisuudesta.
VastaaPoistaOh, ei. Mä päätin, että se ei kuollut. Ja myöhemmin se teki siitä elokuvaa. Mutta missään nimessä en lähde "hähää, tämä olikin vain elokuvaa" -junaan, koska sehän nyt on ihan typerä juna.
VastaaPoistasuloinen konsensus. toi "hän selvisi ja teki siitä myöhemmin elokuvan" on itse asiassa mun lempitulkinta nyt.
VastaaPoista